lauantai 9. lokakuuta 2010

Hate on me.


Katsottuani kokonaan Gleen ensimmäisen tuotantokauden, upottuani viikon aikana syvimpään syysmasennuksen koloon, kokenut jonkin sortin uhmaiän kaipuun heijastuksia, tapellut entisen aviopuolisoni Asus X71SlLn kanssa, jammaillut Gleen musiikin tahdissa ja inspiroitunut Gleestä, minulla on enää yksi lause sanottavana. And that's how Sue sees it. En tiedä kuinka kyseinen sarja on sysäyttänyt sisuskalujani näinkin hyvin, tietenkin sarjassa on ihastuttavia hahmoja ja kuumia miehiä, mutta luulin kuitenkin aika varmasti karsastavani sarjan laulu painotteusuutta (en millään kestä musikaaleja, blaah!). Tässä sitä ollaan poijat onnistuttu! Laulut on osittain tuttuja ja laulut oikeastaan lauletaan esitys mielessä, ei niinkään raastavassa selostus mielessä "minä täällä puun alla itkeskelen, trallallaa"- tyylisesti (Herra jestas, me kyllä nähdään mitä sä teet ja missä, thank you so much). Sekä laulujen inothimo ja kiihko välittyy katsojaan samalla tavoin kuin tanssi leffoissa tanssien tarkoitukseen, vieden katsojan suoraa tilanteeseen ja keskelle intenssiivisiä tanssiliikkeitä ja katseita (kuten Step Up-leffoissa). Tuntuu hassulta, kuinka yksi sarja ja sen musiikit saa viikon masennuksen sekä turtuneen ajatuksen juoksun ja kehon nousemaan takaisin pirteään ja iloiseen ymmärrykseensä. Valitettavasti Glee ei kuitenkaan -suorastaan maanmainioista ideoista huolimatta- ei pysty korjaamaan vastakkaisen sukupuolen aiheuttavia päänvaivoja, eikä muita turhia vihan ja turhautumisen puuskia. Suatana, kun ne osaakin olla niin vaikeita. 


Nyt soi:
Finn - I'll Stand By You,
Puck - Sweet Caroline ja
Finn - Hello, I love you.

Ei kommentteja: